Ajattele Kelju Kojoottia. Kelju juoksee maantiekiitäjän perässä täyttä vauhtia. Jyrkänteen reunalla takaa-ajettava piiloutuu kiven taakse, kun taas Kelju jatkaa takaa-ajoa innosta pihisten metrikaupalla jyrkänteen reunan yli. Vasta alas katsoessaan kojootille tulee selväksi, että vakaata maata jalkojen alla ei enää ole.
Ja niin meistä nykyisellään kehkeytyy ympäristömoralisteja, toinen toistamme kyttääviä ja arvioivia vihernilkkejä.
Tämä ei ole radio-ohjelma ilmastosta, ympäristökriisistä tai öljyn loppumisesta, vaikka niitä toki käsittelemme. Maan tarkasteleminen omien jalkojen alla ei ole fatalistinen eikä epätoivoinen teko, vaikka suuntaammekin myös kohti heikkoa ja pimeää, nyrjähtänyttä ja queeriä, outoa ympäristöajattelua. Se aika, jolloin reippaat miehiset ekoaktivistit (ajattele Captain Planetia tai Niksi-Pirkkaa) ratkaisivat eteen tulevat ongelmat yksi kerrallaan on fantasia ja lopullisesti ohi.
Varmuuden pakeneminen ja ratkaisujemme itsevarmuuden kyseenalaistaminen on parasta mitä voimme kuvitella, koska emme kuitenkaan enää voi ummistaa silmiämme. Tämä epävarmuus tekee materiaalivirroista näkyviä ja asettaa sen kasvoiksi Nigerian deltan konfliktit tai Meksikonlahden öljyturman öljyyn sotkeutuneet kilpikonnat. Maan pako on tässä mahdottomassa, pimeän ekologian ajassa vapauttava: se sallii kokeilut koska ne ovat välttämättömiä. “Vallankumous tulee — kukaan ei tiedä mitään,” kuten Tere Vadén Kaksijalkaisessa ympäristövallankumouksessa sanansa asettaa. Me emme voi, emmekä halua palata.
Maan pako ei tarkoita menneen romantisointia. Jos on joskus esiintynyt “tasapainoa” luonnon kanssa eli ympäristöllistä vakautta, se on kauan sitten kadonnut. Mehiläistenhoito tai parasiitit sängyssä ja sisällämme ovat muistutus siitä, että ihmisen ja vieraiden olentojen suhde on aina ollut kompleksinen ja lähtökohtaisesti erottamaton. Pako varmuudesta tekee maailmasta uudelleen ylitsevuotavan kiinnostavan. Olemme jälleen kuin kolmevuotias seuraamassa muurahaisten liikkeitä: täynnä uteliaisuutta.
Ja onkin ehkä opittava suhtautumaan vakavuudella siihen mahdollisuuteen, että meillä saattaa olla muurahaisilta tai vaikkapa perunalta jotakin opittavaa. Olemmehan vasta aloittelemassa sellaisten kysymysten kysymistä, jotka koskevat yhdessäeloa, toimeentulemista ei-inhimillisen kanssa. Emme me tiedä miten nämä asiat pitäisi hoitaa, ei meillä ole kokemusta kestävistä ja elämyksellisistä elämisen tavoista, yhteiskunnista. Meidän on kysyttävä, lukitsematta katsettamme päämääriin kuin Kelju Kojootti, miten tulla toimeen paitsi toistemme niin myös muiden materiaalisten olentojen kanssa. Miten tehdä taloutta, miten viljellä ruokaa, miten elää hyvää elämää, miten tehdä aktivismia ja tuottaa yhteiskunnallisia kamppailuja – tuhoamatta.
Mitä tässä siis paetaan? Ekologisen kriisin oloissa kapitalismi väittää vihertyvänsä, muuttuvansa toiseksi, kestäväksi muodoksi. Myös monet ympäristöajattelijat ovat korostaneet, miten ratkaisu lepää teknologian ja kasautumisen tehokkaassa yhteistoiminnassa. Miten intiimisti meidän todellisuuttamme voivat ohjata erilaiset ekologiset mittarit, kannustimet ja positiiviset vaikuttimet, ympäristöverot ja eettinen kulutus. Näin on viimeiset 40 vuotta yritetty vastata ekologian haasteeseen, ilman menestystä. 25 vuotta sitten kestävä kehitys julistettiin käsitteenä maailmanpelastajaksi, mutta tilanne saa meidät ajattelemaan, että ´kestävä kehitys´ oli keisarin uudet vaatteet. Ja siksi ekologinen kriisi on nyt sellainen kohta, jossa kapitalismi kyseenalaistuu ei vain tarpeiden tuotannon ja niihin vastaamisen järjestelmänä vaan ylipäätään mielekkäänä elämän kiertokulun koordinaattorina: yhteiskunta-luonnon aineenvaihdunnan pyörittäjänä. Maa pakenee paitsi maapallon, niin myös vallitsevien tuotantosuhteiden alta.
Ja on ehkä opittava suhtautumaan vakavuudella siihen mahdollisuuteen, että meillä saattaa olla vaikkapa muurahaisilta jotakin opittavaa.
Se että homma ei voi toimia teoriassa, ei tarkoita etteikö se voisi toimia käytännössä. Maailmassa, jossa niin energian- ja ruoantuotannon, liikkumisen, rakentamisen kuin raaka-ainetuotannonkin toiminnot ovat voimakkaasti keskittyneet ensisijaisesti voitontavoittelusta ja kasvusta eläville yhtiöille, on vihreässä kapitalismissa itsestäänselvyys, elämämme tulevia reunaehtoja kontrolloiva ja kolonisoiva. Tämä vakaaksi vakuuteltu järjestelmä ei elä päivääkään ilman meidän subjektiviteettiemme jokapäiväistä tuotantoa, systeemi tarvitsee paitsi orjansa niin myös tuottajansa. Ja niin meistä nykyisellään kehkeytyy ympäristömoralisteja, toinen toistamme kyttääviä ja arvioivia vihernilkkejä. Vihreä kapitalismi on paitsi umpikuja, niin myös harvinaisen tympeä sellainen. Kuten Vadén jälleen kiteyttää: “Jotta ympäristövallankumous olisi nimensä veroinen, sen on annettava raukeus, rituaalit ja syöksyt myös ihmisille. Autoritaarisen, totalitaarisen, pakkovaltaisen ja pakkotyölle perustuvan yhteiskunnan saamme kyllä pyytämättäkin. Juuri sitä resurssipulaan ja velkavankeuteen ajautuva globaali kapitalismi haluaa.”
Jotain muuta kuin kapitalismia siis. Siksi että haluamme elämäntavan, joka voi kestää, mutta myös siksi, että haluamme elämää, jota me voimme kestää. Tämä radio-ohjelma kuvaa kesäretkeä vuonna 2011, jolla tällaista etsittiin Suomen harvaan asutuilta alueilta. Se oli ei-kapitalismin etsintää, jossa yhteistoimintaa on muutakin kuin kapitalistisen arvonlisäysprosessin sokean katseen arvottamana. Jossa taloutta on se, minkä ihmiset siitä tekevät. Kun tietomme tulevasta on väistämättä riittämätöntä, ainoastaan uteliaisuus kantaa. Kunnes yhdessä parempia käsitteitä tuotamme, kutsuttakoon sitä pakomatkaksi post-kapitalismiin. Tervetuloa mukaan Totuusradion Maan pako -erikoislähetyksen pariin.
Studiossa Otto Bruun ja Tuomo Alhojärvi. Lähetyksen pohjana oleva vapautuksen ekologiaa käsittelevä tutkimus on tehty Vertaisrahaston tuella 2011–2012.
-
Ensilähetys: 15. lokakuuta 2012 klo 22–24
-
Uusinta: 19. lokakuuta 2012 klo 22–24
-
Radiotaajuus: 98,4 (50 kilometrin säteellä Näsinneulasta)
-
Internet-kuuntelu 1: TUNEIN
-
Internet-kuuntelu 2: http://moreeni.uta.fi/Internetlahetys
-
Ohjelma on aikanaan kuunneltavissa myös ohjelma-arkistossa.
No menkää asiaan.
?Huono omatunto voipi olla muutoksen alku. Miksi pelätä moralismia? Eiköhän tämä ole ihan huipputärkeä juttu.
Sain sellaisen kuvan, että luomuviljelyn muuttuminen radikaalista viljelijöiden liikkeestä osaksi valtion byrokraattista hallintokoneistoa oli teidän mielestänne jotenkin traaginen kehitys. Se tuntui minusta hassulta. Sosiaalidemokratialle 100 vuodessa ja vaikkapa feminismille 50 vuodessa on käynyt aika pitkälti samalla tavalla, ja ihan kohtuullisen hyvällä menestyksellä.
Miten luulette että perustulo vaikuttaisi maanviljelyyn ja elämiseen nyk. haja-asutusalueilla Suomessa. Musta olis kivaa jos perunoita ja muita mukuloita olisi monenvärisiä ja muotoisia, kuten kuulemma aiemmin on ollut, olen nähnyt kuvan.
It is all about potatoes and laptops. Tämä elämäntapakysymys on kiinnostava. Oletetaanpa ”kestävä elämäntapa” vaikka näin kategorisoiden: esimerkiksi osa länsimaisesta koulutetusta kaupunkiväestä kykenee ehkä tietoisesti downshiftaamaan kulutuksensa ”kestävälle” tasolle. Toisaalta on olemassa tässä mainitun tutkimuksen kaltaisia luomumilitantteja yms. sellaista eettistä sakkia. Kolmanneksi mittava osa länsimaisten yhteiskuntien väestöstä ajetaan parasta aikaa sellaiseen materiaaliseen kurjuuteen, että kulutuksen on pakko leikkaantua ja elämäntapojen muuttua. Neljänneksi maailmassa on edelleen merkittäviä alueita, joissa ihmiset kykenevät elämään kestävästi ilman kapitalistisen kasautumisen pakkoa. Tai ainakin on olemassa käsitys ja perinne sellaisista elämäntavoista jotka voisivat olla planeetan säilymisen näkökulmasta kestäviä. Listaa voinee jatkaa.
Kuitenkin yhteiskuntien kriisiytyessä vaihtoehdoksi haetaan uudenlaista kasvua tai miksi sitä nyt nimitetäänkään. Ja perinteisesti työväenluokka on ollut suht kiinnostunut kestämättömän kuluttamisen mahdollisuuksista ala kesämökki ja pari autoa, sikäli jos niitä talouskasvun kautta on ollut mahdollista saavuttaa. Kertakäyttökrääsästä pihumattakaan.
Voisiko 2000-luvulla kyseeseen tulla siis esimerkiksi näiden yllämainittujen hyvin erilaisten ryhmien kamppailujen yhdistäminen eräänlaiseksi kestävän elämäntavan/taistelun liikkeeksi? Siis jotain laajempaa kuin luomumaanviljelijöiden traktorimarssi tai perinnetietoa kantavat mummot. Mistä lähtökohdista tätä luokkataistelua lähdettäisiin rakentamaan?
Kun puhutte haastattelemienne ihmisten näkemyksistä, niin kuvaatte koko ajan huomattavasti laajempaa yhteisöllistä toimintaa kuin ”taloutta” siten kuin esimerkiksi valtavirtainen taloustiede tai poliittinen puhe sen esittää. Silti haasteltavanne tuntuivat käyttävän paljon juuri ”talouden” käsitettä. Tulipa mieleen sellainen kysymys, että mitä kaikkea ”talous” mahtaa merkitä heille? Onko kyse vain yhdestä tavasta erotella joitain asioita elämäntavoissa vai vaikuttiko siltä, että käsitteellä on jokin täsmällisempi merkitys?
Yhdyn Ville-Pekan näkemykseen, talous nykyisessä mielessään mittaa lähinnä hyötyä ja olettaa, että olivatpa toimijat kuluttajia, yrityksiä, kotitalouksia tai valtiota ne toimii saman logiikan mukaan, tämä on sen heikkous ja selitysvoiman köyhyys, oleellinen kysymys on kuinka ekologinen vapautus otetaan käyttöön valtiollisella tasolla, nykymuodossaan eu on johtanut maiden uuteen pakkolunastukseen jossa hyötyjiä wahlroosit ja herlinit, mutta voisiko esimerkiksi eu:n tasolla suorittaa uudenlaista maiden yhteiskäyttöä ekologiseen vapautukseen esimerkiksi yhteiskunnallisten yritysten muodossa, yhtiömuoto on yritys, mutta taloudenhoito voidaan säännöissä määrätä läpinäkyväksi ja siten laajemman julkisen kontrollin piiriin.
Kiitos kommenteista ja keskustelusta.
Tämä oli hyvä avaus, seuraavaksi tarvitaan lisää askeleita vapauteen, ts. pois ”hyödyksi” vääristyneen maailman taloudellisista pakoista ja kohti elämän todellisia ehtoja ja tilaa.
Ohjelma arkistoon pian, please. Teema hyvin kiinnostava. Tarvitsemme utopiaa, vaikka sosialismi-sanaa kukaan ei uskalla enää käyttää. Ei ollut tilaisuutta kuunnella siis kumpaakaan lähetystä.