Luvussa Itsen alistuksen luku 7: Ohjattu vapaus. Tällä kertaa ei kuulla äänikirjaa, se lisätään Itsen alistus -blogiin myöhemmin. Tämän sijasta paikalla OPPONOIJA! Yhtenä kysymyksistä: miksi [i]tsen alistusta voi olla vaikea ymmärtää. Lopuksi maininta yliopistovaaleista. Itsen alistajille vapaana kommentointialustana TÄMÄ ARTIKKELI. Suora lähetys maanantaina 2.11. klo 22–24. Kuuntele suorana Radio Moreenin sivuilta. Uusinta Moreenissa saman viikon perjantaina. Ladattavana tässä blogissa pian, jne.
hei!
vähän hanaa nyt jäbät
..eikös hegemonia nimenomaan synny arkipäivän käytännöissä :)
Ja toiminnasta: ainahan voidaan saivarrella siitä miten kirjoittaminenkin on toimintaa ja miten ei pitäisi tehdä eroa akateemisen ja muun väestön välillä; kuitenkin suuri osa maailman ihmisistä elää köyhyydessä (eikä juuri ehdi elämänsä aikana lukea tai filosofoida). Sille ON tehtävä jotain _konkreettisempaa_. On keksittävä keinoja jotka ovat _toimivampia_ kuin käsitteiden pyörittely — siitä on päästävä eteenpäin). On konkreettisesti, materialistisesti (myös arkipäivän käytönnöissä) pystyttävä murtamaan hegemonia, jotta voidaan murtaa nykyinen maailmanlaajuinen tilanne, jossa suuri enemmistö on pakotettuna köyhyyteen.
Komppaan tässä Ollia: akateemiselle paskanjauhannalle Aufhebung! ;)
Tietysti puoluepolitiikkakin voi olla kokeilu. Enkä usko, etteikö puolueita pitäisi rakentaa luottaen ihmisten autonomiaan.
Entä voivatko arkielämän järjestykset kehittyä ilman juridista suojelusta. Otetaan vaikkapa niin sanotut commonsit. Tietenkään niitä ei ole ilman ihmisten omatoimisuutta.
Mutta kuten vaikkapa open source todistaa, jokin juridinen normisto on silti myös välttämätöntä.
Tämä on tietysti hyvin epäpuhdas toteamus, mutta ymmärtääkseni ei ole ulkopuolta. :)
Olisiko Vähämäen suhtautuminen Salon kommenttiin erilainen, mikäli Salo ei olisi mennyt sanomaan ”köyhät tuolla jossain”, vaan sanonut: ”minä myös elän köyhyydessä”, siksi toimin köyhyyden poistamisen puolesta, niin omani kuin muiden?
Ottakaas uusiks
Onhan niitä köyhiä täälläkin, ihan lähellä.
Huomiona: Tarkoitin että köyhät nimenomaan itse toimivat, ei ”meidän akateemisten” kuten ilmeisesti ymmärsit, tule ”niiden” toisten ”puolesta” toimia, vaan yhdessä ihan konkreetisesti. Eivät köyhät ole abstrakteja ja voi vat jotkut olla asuneetkin näiden köyhien keskellä.
Ei ”jossain tuolla” vaan ihan täällä, tossa vieressä…
HEI :) Sanoin että ”suuri osa maailman ihmisistä elää köyhyydessä”, EN että he ovat jossain muualla.
Mielestäni vastarinnan kannalta taistelu paremman arjen (ihmisten vapaa-aika, henkilökohtaiset valinnat jne.) ja paremman/mielekkäämmän työn (enemmän massia, paremmat työehtosopimukset) puolesta eivät ole toisilleen välttämättä vastakkaisia toimia.
Voisiko toimia ja tehdä päätöksiä edistääkseen näitä molempia eikö herääminen ja taistelu lähde siitä, että pyrkii tietoisesti parantamaan omaa asemaansa kokonaisvaltaisesti?
Köyhiä on, tuloerot kasvaa, ottakaas uusiks.
Etteikö valtiolla olisi enää mitään päätäntävaltaa…? Se olisi täysin hyödytön väline?
Vertaistoiminnan ajatuksena on varmaan, ei ”toisen” kanssa toimiminen, vaan solidaarisuus, oman kokemuksen ja taistelun jakaminen.
Mites olis solidaarisuus non-participant-asenteen sijasta? Hankalaa itselleni kyynisyydessä on se, että se vie voimat, eikä suinkaan anna niitä. Kaikki on vaan vitun kuul, eikä kiinnosta.
Kysyisin tietysti aina ennen kaikkea kyyninen ja osallistumaton suhteessa mihin? Solidaarinen suhteessa keihin? Solidaarisuus syntyy jaettujen kamppailujen kautta.
Mistä kyynikko syntyy? Eikö se ole individualismia? Systeemille rationaalista, vaikka kieltäytymisenäkin. Kyllä vastarinta on yhteistä, ei yksilöllistä.
Kyynisyydestä. Kuten Vähis sanoi, se ei ole välttämättä valinta, enkä usko että Foucaultkaan tarkoitti sitä jonain mihin pitäisi itseisarvoisesti pyrkiä. Kyynisyys on pakopaikka.
Olen samaa mieltä siitä, että se on vittumaisella ja ärsyttävällä tavalla siististi cool, mutta se on myös oma tila, missä ei synny keskinäisriippuvuuden tuottamia pakotteta toimia iloisesti ryhmässä vastarintana. Eikä kaikki kyynisyys ole katkeruutta, myös kamppailu voi viedä voimat ja synnyttää katkeruuden. Kyynisyys voi olla tietoisuutta omista inhimillisistä voimavaroista ja oman itsensä sää(s)telyä. Se siis voi antaa siinä missä se myös ottaa, ihan niin kuin kaikki muukin.
Yöunet vienyt kommentti oli kuitenkin Vadénin maininta, ettei hänen tarvitse selitellä kirjoitustensa merkitystä, koska ei hänkään ymmärrä putkimiesten (sic) selityksiä tms.
Eikös KUITENKIN filosofian TEHTÄVÄNÄ pitäisi olla maailman muuttaminen? Tällöin filosofian olisi päästävä irti erityissanastostaan (jota eivät ymmärrä kuin muut ”filofofit”).
Filosofia on vallankumouksellistettava, tehtävä siitä konkreettisesti käytännön filosofiaa. Filosofia ei voi tulla aineelliseksi voimaksi, jos sitä ole mahdollista ymmärtää ilman erityissanaston hallintaa.
Jos filosofialla ei ole mahdollista vaikuttaa maailmaan, se on pelkkää akateemista puhetta, jonka voi saman tien lopettaa. Silloin se on elitismiä, mihin en usko yhdenkään putkiasentajan syyllistyvän (joiden palkkatyön tarkoituksena ei ole suoranaisesti maailman muuttaminen toisenlaiseksi). Jos filosofoi vain muiden filosofien iloksi, niin… mikähän tavoite siinä voi olla? Ja minkälainen näkemys tällöin on maailmasta?
Kyllähän putkimiehillä voi olla erityissanastoa, mutta jos ne ovat luonasi tekemässä duunia, olette todennäköisesti onnistuneet kommunikoimaan toisillenne jonkin tarpeen, jota heidän työnsä nyt täyttää, eikä tilanne siis näyttäydy täysin mielettömänä. Jos filosofi näyttäytyy vain mielettömänä, yleisö luonnollisesti äänestää jaloillaan – ainakin ellei kyseessä ole taidekoulun yleisö.
Niin tai näin, kyynisyys on minusta jonkinlainen sosiaalinen fakta. Sosiaalisena faktana se on kuitenkin enemmän ongelma kuin ratkaisu. Totta hitossa tämä maailma, konstituoitu valta, annetut instituutiot, tuottavat kyynisyyttä ja kyynisyys suhteessa niihin on täysin rationaalista. Kyynisyys todellakin on pakopaikka. Sitä se on erityisesti monille masentuneille ja kyykytetyille. Se voi olla myös valittu pakopaikka ihmisille, jotka haluavat vain pitää huolta omasta perseestään.
Se on kuitenkin aina yksinäinen paikka. Minusta kyynisyydellä on enemmän tekemistä individualismin kuin kollektiivisen vastarinnan kanssa.
Solidaarisuus ei ole välttämättä iloista. Iloinen ryhmätyös on varmasti yhtä perseestä kuin pelkän oman perseen suojelu, mutta ei kommentissani ole tästä kyse.
Solidaarisuus jännittyy ilon ja velvollisuuden väliin. Se on ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa (sallikaa sanaleikki ilman välittömiä neuvostovouhkaamisia). Se voi lähteä puhtaasti välttämättömyyden pakosta mutta todennäköisesti sisältää myös kanssatoimimisen iloa.
Ilo sellaisenaan on aina rekuperoitavissa.
Siksi minusta tuntuu, että jääminen vain kyynisyyden tasolle on voimien typistämistä ei kasvattamista. Minä luulen, että meidän voimamme kasvavat vain jos voimme avata uutta keskustelua solidaarisuuden merkityksestä. Kyynisyydestä emme tietysti pääse, mutta en näe miten se sinänsä johtaisi mihinkään.
Solidaarisuus syntyy määritelmällisesti yhteisestä kamppailusta ja viittaa vastarintaan ja jaettuihin ponnistuksiin. Se on antagonismin toveri ja sellaisena yhteensovittamaton tämän paskamaailman kanssa.
Nämä kaikki ystävällisesti, ei vittuillen. :)
Komppailen Jukkaa. Välikommenttina: minusta opportunisti on aina ollut näistä uuden työn sankarloista se kiinnostavampi hahmo…
Kiitos Miika huomautuksesta, joka antaa tilaisuuden palata tohon tölväsyyn, joka tuli ehkä turhan huolimattomasti ja irrallisesti heitettyä eilen. Varsinkin, kun kumminkin taidetaan olla aika lailla eri mieltä parista seikasta.
Mää koitin ehkä tarkottaa tolla sellasta, että ei ole mitään erityistä ymmärrettävyyden vaatimusta, joka kohdistuisi filosofeihin tai ”teoreetikkoihin”, mutta ei muihin ammattiryhmiin. Kuten eilen varmaan tuli hyvin ilmi, ymmärrettävyyden vaatimus on aina suhteellinen, siis näkökulmallinen, siis sisältää valtavaateen. Vastaavasti epäselvyyteen ja ymmärrettävyydettömyyteen kietoutuminen on tyypillisesti jonkinlaista auktoriteettiaseman hakemista tai valta-aseman suojelemista. On täysin mahdollista kohdata omassa kodissaan tai omassa suussaan tai omalla pihallaan – julkisista paikoista puhumattakaan – erilaisten ei-teoreettisten ammattien harjoittajia (putkityöntekijöitä, hammashoitajia, traktorinkuljettajia, jne.), jotka sen sijaan että ylipäätään puhuisivat eivät sano yhtään mitään. Tätä ei ehkä yleensä kuvata elitismiksi, mutta samalla tavalla se tekee osaamisen jakamisen mahdottomaksi. Jos on olemassa jokin ymmärrettävyden vaatimus, niin mielestäni se koskee tasa-arvoisesti kaikkia ammattiryhmiä ja kutsumuksia. Tästä syystä vaatimus ”filosofian” ”ymmärrettävyydestä” ei ihan hirveästi minua henk.koht. hytkäytä, koska päivät pääksytysten oikeastaan koittaa vaan puhua ja kirjoittaa.
Jos filosofian tehtävä on muuttaa maailmaa (kuten mielestäni on), niin silloin ymmärrettävyyden vaatimus pikemminkin heikkenee. Filosofia voi olla ymmärrettävää ja helposti kommunikoitavaa silloin, kun se järjestelee käsitteitä ja asioita, ottamatta niihin kantaa. Sen sijaan jos tarkoituksena on muuttaa maailmaa, on haastettava olemassaolevat järjellisyydet ja valtapositiot, mikä määritelmän mukaisesti merkitsee ”käsittämättömyyksien” puhumista, ”terveen järjen” vastustamista.
Huolestuttavana pidän väitettä, että putkimiehen tehtävä olisi jokin muu kuin maailman parantaminen. Miksi muka putkimiehen ei pitäisi esimerkiksi auttaa minua ymmärtämään asuntoni ”aineeellista toimintaa”, mahdollisesti jopa niin, että seuraavalla kerralla ei tarvitse kutsua putkimiestä, vaan tehdä homma itse? Ei kai se maailman muuttaminen voi olla mikään kutsumustyöläisten etuoikeus.
Siitä olen kyllä samaa mieltä, että filosofian ei sovi kätkeytyä erityissanastoon tai olla filosofiaa ”vain muiden filosofien iloksi”. (Tosin tuossakin tuo ”vain” on hiukkasen huolestuttava.) Kyllä filosofit vois aivan hyvin vetää enemmän mutkia suoriks ja sanoo, mitä mieltä oikeesti on. Siinäkään tosin selittelyt ei yleensä kauheesti auta. Jos ajatellaan vaikka esimerkiksi Heideggerin pahamaineisen vaikeaa teosta Oleminen ja aika, niin tietyssä mielessähän sen ”sanoman” voi vanhan vitsin mukaisesti tiivistää kehoitukseksi ”Muuttakaa maalle ja lakatkaa juoruilemasta.” Mutta tässä tiivistyksessä jää oikeastaan koko Heideggerin maailmaa muuttava ajattelu pois. Jos se olisi noin tiivistettävissä, niin sittenhän olisi tehokkainta ostaa Hesarin etusivulta mainos ja jättää ajattelut ajattelematta.
Kyynisyydestä vielä, että mustakin sitä on vaikea hahmottaa kollektiivisena. Kyynisyys käy ehkä pelastusveneeksi, mutta ei vallankumoukseksi.,
”Kaikki ovat filosofeja”! Asian vaikeus on tietysti eri asia kuin ilmaisun vaikeus. Ehkä enemmän myöhemmin, materiaaliset velvollisuudet kutsuvat –> ;)
Nonniiiin. Takaisin sorvin äärellä.
Tere,
en tiedä onko tässä erimielisyyksiä mistään, en ainakaan sellaisia tunnista. (Voi tietty olla niin että samaa piisiä kuunnellessa minä kuuntelen bassolinjaa ja sinä keskityt enemmän juuri tuloillaan oleviin jousiin — mutta loppujen lopuksi diggaillaan kumpikin.)
Mielipiteet asioista taitavat aina osua vain tietyiltä osin yksiin.
(Pidin muuten ainakin sinun ja Suorannan artikkelista Capital & Class -lehdessä — lyhyet Lenin-tulkinnat menivät toki metsään mutta kokonaisuuden kannalta sillä ei ole mitään merkitystä.)
Seuraavassa aion osin harrastaa ehkäpoä juuri sitä ”akateemista paskanjauhantaa” (josta siis siitäkin on hyötyä, se pitää vain eritellä, kumota ja ylittää säilyttäen).
Kommunikointi. Ajatusten esittäminen siten, että joku toinenkin ymmärtäisi ne edes suurinpiirtein samoin kuin itse, on pirullisen vaikeaa. Esimerkiksi tässä on tullut hyvin selväksi, että yksinkertaisetkin lausumat voidaan ymmärtää tarkoituksesta poikkeavasti. Saman osoittavat joka päivä monet arkipäivän tapahtumat. Kaikki kieli on metaforista. Eilen oli jännä huomata, että kun mainitsin että ”suuri osa maailman ihmisistä elää köyhyydessä”, niin sana ”maailma” tarkoitti itselle ihan eri asiaa kuin joillekin vastaanottajille. Jotta kommunikointi onnistuu, jotta viesti menee perille (kai kirjoittessa yleensä on joku viesti). Marx jauhaa Pääomassa samaa eri puolilta, selittäen näkemyksiään. Siinä, että viesti todella menee perille, tarvitaan usein paljon toistoa, esimerkkejä, selventämistä — ja pyrkimystä selkeyteen (tietenkin ilman kompromisseja). Ja eikös ymmärrettävyydessä ole enemmänkin kyse siitä että tasoitetaan valtasuhteita (’suhde’ ei muuten kerro oikein mistään mitään — kun sanotaan että valta on ihmisten välinen suhde, ei ole vielä sanottu mitään; on tarkasteltava, mitä tämä tarkoittaa materiaalisesti, mihin toinen pystyy toisen suostumaan ja miten). Tästä syystä selkeys on eräs ensimmäisistä taidoista joita maailman muuttamiseen pyrkivän kirjoittajan pitäisi harrastaa tiettyjä tarkoituksia varten kirjoittamissaan teksteissä.
Käyttötarkoitus. Kun kirjoitetaan tai puhutaan pohdiskelua, tutkimusta, etsiskelyä, haeskelua, hahmottelua varten, ei tietenkään voida tai pidä olla mitenkään ”selkeä” tai (varsinkaan) ”yleistajuinen”. Johtopäätösten e/r/sittely on sitten toinen asia. Aristoteleen filosofiassa hienoa on etsiskely, tutkimus, hapuilu. Se ei ole käsitteiden pyörittelyä _sinänsä_. Johtopäätösten esittelyssä kuitenkin samalla ollen selkeä.
Heidegger. Heideggerin kirjoituksista voisi tietenkin joku Hobbes sanoa, että ne edustavat erästä hulluuden lajia. Mutta. Johtopäätökset ovat tietenkin eri asia kuin pohdiskelu (niitä kohti). Julkinen pohdiskelu on äärettömän hienoa ja tärkeää. (Toivoisin, että kaikki voisivat jakaa avoimesti tutkimuksensa, kuten sinä Tere teet. Se on perkeleen hienoa ja tärkeää, sellaista tutkimuksen pitää olla.)
Mulla on Oleminen ja aika vain suomennoksena (ja saksa on sen verran heikkoa etten varmasti tajuaisi), joten vaikea sanoa kaverin tekstistä miltä se alkuperäisenä _näyttää_. (Ajasta puheen ollen oon hylännyt ’ajan’ käsitteen omasta ”filosofisesta” ajattelustani häiritsevänä ja vahingollisena, vaikka arkielämässä sitä ei pysty olemaan käyttämättä — ’aika’ on valtava tiivistys rajattomasta määrästä erilaisia sijainteja, joita on mahdoton hahmottaa niiden olemuksensa mukaisesti. ’Aika’ ei sinänsä kerro mistään mitään (tai ilmaisee se toki eron johonkin ”toiseen aikaan”, eli toisin sanoen tiettyyn toiseen sijaintiin suhteessa kaikkiin muihin sijainteihin), ja se mitä kaikkea se _todella_ pitää sisällään on mieletöntä käsittää (tietyissä rajoissa sitä voi ymmärtää). Kuitenkin, tällainenkin pohdinta on mielestäni hyödyllistä, koska se liittyy siihen miten ymmärrämme maailman ja sitä kautta miten voimme toimia — lisäksi tietysti näin muodostuneet mielipiteet vaikuttavat siihen miten arvostelemme vaikkapa sitten fysiikkaa (jos ajattelen että se mitä kutsutaan sanalla ’aika’ on ihmisen arkijärjen käsitys havainnoimansa maailman tapahtumien järjestymisestä toisiinsa nähden, ja että mitään ”maailmankelloa” ei ole tikittämässä, niin käsitys ”alkuräjähdyksestä” ainakin yksinkertaisimmassa versiossaan eli uusittuna luomiskertomuksena menettää uskottavuutensa — tämän myötä myös kaikki siihen pohjaava teoreettinen fysiikka. Minulle suhteellisuus ei ole ”ajan” ominaisuus, vaan tilan).
Eikä kannata olla huolestunut: putkiasentajista kirjoitin ”joiden _palkkatyön tarkoituksena_ ei ole suoranaisesti maailman muuttaminen toisenlaiseksi” (vahvennus kello puoli yhdentoista minä). Putkiasentajat tai ketkä hyvänsä vaikuttavat tietenkin maailmaan toimiessaan siinä, ja töissään voivat myös samalla harjoittaa filosofiaa. Ja vaikka opettaa hommaansa toiselle. He voivat myös heti työpäivän jälkeen lähteä levittämään maailman muuttamiseen tähtäävää propagandaa, osoittamaan mieltää tms. jne. Ne ovat tekoja. Kirjoittaminen on myös teko, samoin puhe. Opettaminen on suuri teko. Sanat taas itsenään eivät ole tekoja, ne ovat kuolleita elleivät ne muutu lihaksi teoissa, elleivät ne saa aikaan käytännön toimintaa, ellei niistä ole apua maailman muuttamisessa.
Siirryn tutkimaan kuollutta tekstiä.
Tyylistä ja sisällöstä. Tosiasiassa ne voi erottaa toisistaan. Voin kirjoittaa ”illokutionaarisena intentionani olevan kritisointi” tai että ”tässä tekstissä kritisoin”. Hyvä esimerkki on vaikkapa Mario Tronti, joka _tyyliltään_ on vallankumouksellinen, mutta _sisällöltään_ sosiaalidemokraatti. Samoin vaikkapa Lenin olisi voinut kirjoittaa huomattavasti värittömämmällä tyylillä sisällön pysyessä samana. Samoin Marx nuoruudenkirjoituksissaan.
Tyyli (siten miten sen ymmärrään) vaikuttaa vastaanottoon osana esitystä, ei sisältöön.
Sisältö (ajatus) ja esitys. Ajatuksia ei voi irrottaa niiden esityksestä. Tyyli on osa esitystä, mutta ei ainoa osa. Ajatusten on tultava materiaksi, puheena, luettuna, kuultuna, paperille eri tavoin asetettuna, kuvaruudulla esitettynä. Saksaksi teksti on eri kuin suomeksi tulkittuna. Arial tuottaisi toisenlaisen vastaanoton kuin Georgia, 12 pt erilaisen kuin 10 pt ja niin edelleen ad infinitum. Esitystapa on helvetin tärkeä, jos pyritään samaan aikaan liikettä, organisoitumista, muutoksia maailmassa. Silloin käsitteiden purkaminen (ei yksinkertaistaminen!) on tärkeintä.
Zizek muuten kyllä sanoo ihan suoraan useinkin mitä ”pitäisi tehdä”. New Left Reviewin artikkelissa hän juuri toisti (samaa asiaa mitä on toistanut vuosia) että vasemmiston on ”aloitettava alusta”. On tehtävä strateginen analyysi, on hylättävä vanhat toimintatavat ja aloitettava uudelleen alusta.
Mutta tämä on ”pelkkää puhetta”. Sinä Tere toimit paljon enemmän kuin minä, ja toimit vieläpä usein juuri siten miten pitäisikin mielestäni toimia. SE (puhe, kirjoittaminen) ei kuitenkaan (pelkästään) riitä, on pystyttävä kollektiiviseen organisoitumiseen.
…ja vielä yksi ennen kuin lopetan monologin. Jussi Vähämäen ”Itsen alistus” on pirun hyvä kirja, siinä on paljon hyvää ja on tarjonnut monia ”juuri näin!”-elämyksiä. (Ja useimmat luvut eivät ole mitenkään vaikeasti kirjoitettuja.) Tämä vain ettei jää vääriä käsityksiä.
Kyynisyydestä. Edelleen haluan korostaa kyynisyyden tuotettua olemusta, minkä Jukka ilmeisesti jo jollain tavalla huomioikin kirjoituksessaan. Tuottaminen tässä tapauksessa on jotain kohteestaan siinä mielessä irrallista, että siinä missä Jukan konseptiossa akselin päät ovat välillä ”kyynisyys” — ”solidaarisuus”, näyttäytyy oma ajatukseni asiasta huomattavasti monimuotoisempana. Tuon kaltaisilla porvarillisilla jaotteluilla tuotetaan kyynisyyteen kohdistettu syytös jonain sinänsä ymmärrettävänä lopputuloksena maailman pahuudesta, mutta kuitenkin pohjimmiltaan oman asenteen valintana suhtautumisessa maailmaan ja sen muuttamiseen kohdistuviin projekteihin.
Kyynisyys on sosiaalinen fakta. Kiinnostava ja totuudenmukainen ajatus mutta näen siitä myös toisen puolen. Jos kyynisyys on individualismin ja kapitalismin tuottaman sosiaalinen fakta (täysin samaa mieltä), on se myös tila, pakopaikka, mistä käsin voi tarkastella toimintaa ilman moraalista- tai arvolatausta. Se on paikka missä tyhjänpäiväiset epäolennaisuuksiin liittyvät hapatukset irrottautuvat niistä mekanismeista, jotka ohjaavat nimenomaan mekaanisesti sosiaalista toimintaa. Kyynisyys tekee sosiaaliset faktat näkyviksi ja objektiivisesti arvioitaviksi. Miksi muuten meidän pitäisi edes keskustella herneenpalko syvällä sieraimessa siitä, että Vähämäki arvioi opiskelijaliikkeen toimintaa kriittisesti, jos iloinen solidaarisuus ei olisi etäännyttänyt meitä niistä sosiaalisista faktoista joiden johdattelemina luisumme toimintatavoissamme kohti enemmän ja enemmän konventionaalisia porvarillisia toiminnan muotoja? Ja puhun nyt vain gniistä soidaarisuuden itseisarvoisista elementeistä, mitkä johtavat kaiken toiminnan hyväksymiseen ”porukkahengen” nimissä.
Veikkaan että aika moni edistyksellinen ajattelija on ollut melko kyyninen. Olisiko Marx kyennyt näkemään konventioiden ohi ja yli ilman lähtökohtaisesti epäilevää asennetta kaikkea yleisesti hyväksyttyä, jopa omassa elinpiirissään, kohtaan?
En tässä Jukka väitä, ettet osuisi naulan kantaan tulkinnoissasi, mutta sen sijaan väitän, että näet vain toisen puolen asiasta.
Kysymys kaikille: onko Zizek mielestänne kyynikko vai opportunisti? Vai jotain muuta, mitä?
Tavallaan se tosiaan usein sanoo, mitä pitäisi tehdä, kuten Miika huomauttaa, mutta toisaalta yhtä usein johdattaa ja sitten vetää maton jalkojen alta.
Opportunistin siitä vois tehdä sen ”superstar”-aspekti, kuinka se hienosti käyttää itselleen tarjoutuvaa kapitalistista ekologista lokeroa omaksi & kavereiden hyväksi.
Kuuselan ja Jylhämön toimittama ”Politiikkaa, idiootti” on hyvä just siinä, että putsaamalla filosofiset ja lacanilaiset kamat pois, Zizekin politiikka tulee paljon selkeämmin esille ja vaikuttaa johdonmukaisemmalta kuin sen omissa kirjoissa, joissa se säntäilee sinne tänne.
Mutta sitten, miten käy Zizekiltä kollektiivinen järjestäytyminen? Jossainhan se kuvaa lacanilaista yhteisöä jonkinlaisena ritariveljeskuntana.
Kiitos Olli kommentista, se on hyvä! Tunnistan nuo mainitsemasi huolenaiheet, mutta voisin vastata (vitsaillen) omilla sanoillasi, että näet ehkä asiasta vain toisen puolen. ;)
Olen täysin samaa mieltä siitä, että kyynisyyden potentiaali on sen mahdollistamassa moraalittomuudessa, kuten solidaarisuuden sudenkuoppa on siinä mahdollisesti ujutettavassa moralismissa. En ole lähdössä soitellen sotaan. Tämä on vasta asian maistelua ja siksi nostinkin ajatuksen esille haasteena miettiä, mitä solidaarisuus mahdollisesti voisi merkitä.
En itse näe välttämättömäksi kuljettaa solidaarisuuteen ajatusta ”kimppahengestä”. Toisaalta näen nimenomaan solidaarisuudessa mahdollisuuden yhteistoimintaan, jossa kukin toimii kykyjensä mukaan, myös vajavaisuuksineen, ilman, että kukaan moralisoi. Minua käsitteen uudet mahdollisuudet ovat pohdituttaneet tutustuttuani jonkin verran ns. vertaistuotannon ajatuksiin. Tietysti myös kriisikokemus on mukana.
Kyynisyys tarjoaa etäisyyden, ”kriittisen etäisyyden” sanoisi joku yliopistoplanttu, mikä jo paljastaa sen, mikä sanassa minua epäilyttää. Yök. Entäpä kun pitää sitoutua? Riittääkö kyynisyys tilanteessa, jossa ihmisillä on vain toisensa ja pitäisi organisoida uusia mahdollisuuksia elää. Nihilisti sanoo tietysti, ettei mitään ”pidä”, mutta en oikein itse jaksa jatkuvaa vetäytymistä ja välinpitämättömyyttä.
En minä tästä tiedä, katsotaan nyt, mutta se, mitä solidaarisuus ehkä voisi tarjota on tietenkin sen tarjoama ajatus siitä, että kamppailut ovat jaettuja. Helpostihan tähän jotain paatoksellistakin saisi, mutta jätetään nyt. ;)
Zizekin arvioinnin jätän, mutta ellen olisi kusemassa Marxin haudalle, lähtisin kyllä katsomaan joko se tällä kertaa saa lavalla slaagin.
Tarkennanpa vielä: Myös tuo viittauksesi asenteen ”valintaan” on hyvä ja tärkeä. Sitä on esiintynyt vähän erilaisissa yhteyksissä ajoittain – siis ajattelutapaa, että ongelmia ratkotaan asennemuutoksella.
Kuten sanottua, emme me kyynisyydestä mihinkään pääse. Oma lähestymistapani lienee jotain sen suuntaista, että voimme tehdä valintoja tai päättää sitoutumisesta joihinkin toiminnallisiin prosesseihin tai kokeiluihin. Asenteet seuraavat sitten näissä syntyviä kokemuksia.
Myös keskustelun avaamisella voi olla merkitystä, mikäli siinä onnistutaan artikuloimaan, joitain prosesseissa jo piileviä potentiaaleja.
Zizek taitaa vääntyä enemmän opportunistin puolelle, eikä taida kovin paljoa harrastaa enää organisoitumistakaan (on toki tehnyt niin, en tosin tiedä kuinka… sanotaanko ”puoluehenkisesti” eli onko ollut vai nimellisesti mukana). Mutta omista positioistaan tuottaa kuitenkin todella virikkeellistä tekstiä… ja menisin myös katsomaan ellen olisi silloin Jukan porukoissa.
Lue Jussi Vähämäen jälkisanat Ohjattu vapaus -lähetykselle täällä:
http://itsenalistus.wordpress.com/2009/11/06/pastori-ja-kuningas/
Okei, katoin eilen kaksi minuuttia Nenäpäivän jotain vitun gaalaa. Käsittämätöntä paskaa. Jari Sillanpää kirmas jossain vitun savannilla afrikkalaisten lasten kanssa jne.
Sammutin telkun, ettei tarvinnut hajottaa sitä. Senkin jälkeen meinas hajota pää pelkästä muistosta. Sikäli kun solidaarisuus sisältää tuollaisen ylä- ja keskiluokkaisen paskan, ymmärrän todellakin kaikki varaukset sitä kohtaan.
Toisaalta viime päivinä on nähty ihme. Ylioppilaskuntien vihreät vassaripaskat ovat nousussa ja porvareilla tutisee puntti. Kokkaritytsyn letkautus poiki vassarintaman, jolla on keskisormi isosti pystyssä. Jos siis solidaarisuus jää lässytykseksi, eikä yhdisty voimantuntoon, on se yhtä voimatonta kuin tuo viihteellinen hätäapualistuspaska. :)
Ei muuta ku kohti vanhan vassaripaskaparran hautausmaata. :)
Jukka määrittelee mielestäni hienosti solidaarisuuden, mutta onko hän kuitenkin solidaarinen vain ”omilleen”? Voisiko olla solidaarinen, tai edes sinne päin, ihan ihmisille kaiken kaikkiaan, eikä vain linnoittautua omaan poteroon? Tai edes antautua joskus dialogiin toisin ajattelevienkin kanssa. Omaa mielipidettä ei tarvitse muuttaa, mutta keskustelussa voi oma mielipide avartua molemmilla osapuolilla.
Tämä kommentti nousi oikeastaan tuosta Jukan suhtautumisesta nenäpäivään. Tn. kyseinen musiikki ym. viihdytys ei itseänikään olisi miellyttänyt. Vaikea sanoa, kun en katsonut edes sitä kahta minuuttia, mutta olen sen verran pragmaattinen, että mielestäni tarkoitus ainakin joskus pyhittää keinot: eli vaikka olisi skeidaa, mutta jos sillä saa hyvää aikaiseksi, niin antaa palaa vaan. Viihde (valitettavasti) taitaa olla se keino, jolla massat saa liikkeelle. Ylimielisyys ja kyynisyys harvoin auttaa ketään.
Tokihan sitä rahaa saa vipata ja varmasti se suurimmalta osin käyttöönkin menee. Haluan kuitenkin ottaa selvästi irti kaikesta toiminnasta, jonka syynä on sääli ja motiivina hyvä mieli.
Sama juttu suomalaisen vasemmiston kanssa. Monelle vassarille politiikka tuntuu tarkoittavan ”heikompien auttamista”. Hyväntahtoista pelleilyä. Kyllä minäkin otan vastaan materiaalisia resursseja sikäli kun tarjotaan, mutta ei köyhyys kapitalismissa kenenkään heikkoudesta johdu.
Osmo Soininvaara oli jossain haastattelussa sitä mieltä, että keskeinen sosiaalinen ongelma yhteiskunnassamme on elämänhallinnan puute. Haista Osmo paska! Vaikka kaikilla ns. pysyisi lapanen kädessä, ei se poistaisi köyhyyttä ja sen semmoista. Se että monilla ei pysy, voi kylläkin johtua niistä alistuksen rakenteista, joita joutuu kohtaamaan joka päivä.
Otan kuitenkin takaisin tuon käyttämäni hätäapu-sanan. Nimenomaan akuuttina hätäapuna lahjoitukset puolustavat paikkaansa (tyyliin tsunami). Siitä ei Nenäpäivässä käsittääkseni kuitenkaan ollut kyse.
Veikkaan että viimeisten vuosikymmenten aikana maailmalla on järjestetty päivittäin erilaisia hyväntekeväisyysgaaloja. Veikkaan, että yksikään tilasto ei osoita, että ne olisivat ratkaisseet maailman nälkäongelmaa tai muuta kurjuutta. Miksiköhän? Ehkä siksi, että ongelmien syy on jossain aivan muualla. Hyväntekeväisyysgaalat ovat ihan kivaa puuhastelua järjestöille, jotka haluavat brändätä itsensä ”sosiaalisiksi” ilman mitään pyrkimystä murtaa tai kyseenalaistaa järjestystä.
Siksi ajatus kamppailujen jakamisesta on kyllä jotain ihan päinvastaista hyväntekeväisyydelle.
Sivuhuomautuksena: Leniniä muuten on jälkeenpäin pidetty ”julmana”, kun hän vastusti almujen antamista ja aateliston järjestämiä ”hyväntekeväisyyskeräyksiä” köyhien auttamiseksi. Hän taisi painottaa nimenomaan tätä kamppailujen jakamista, solidaarisuutta tässä merkityksessä, ei missään almujen annon merkityksessä.
Onpas tästä tullut pitkä sätti. :) Vielä voisi lisätä, että toki ratkaisu ei löydy myöskään sellaisesta ”äärivasemmistolaisuudesta”, jolle käy vain joko maailmanvallankumous tai ei mitään. :)
Kuten Honkanen Totuusradion Marx-sessiossa ansiokkaasti piti esillä, työväenliikkeen voima on historiallisesti ollut vallankumouksellisuuden ja reformistisuuden välinen sekoitus, suhde ja jopa ristiriita. Nykypolitiikasta tätä suhdetta vain ei tunnu löytyvän, jolloin myös pienet konkreettiset teot menettävät voimansa, vaikka juuri ne vaikukttavatkin siltä ”mikä nyt ainakin kannattaa tehdä”.
Ja toki henkilökohtaisesti ymmärrän inhimilliset tunteet, eipä sillä…
Kysymykseen Zizekin kyynisyydestä tai opportunistisuudesta voi muuten hakea vihjeitä myös häneltä itseltään: http://www.youtube.com/watch?v=HuZXplZvlVU&feature=autofb
Tunnen Zizekiä huonosti, mutta sen vähän sanoisin ennemminkin inspiroineen ja kuin terapoineen. Ehkä moralististen pidäkkeiden ja itsestäänselvyyksien purkaminen voi olla terapiaakin, mutta olisiko Zizek kuitenkin lopulta ihan perinteinen, joskin poikkeuksellisen media- ja agitaatiotaitoinen ideologiakriitikko…?