Mikä Antti Mankosta naurattaa? Poser penää vastausta parturiprobleemiin. Lorinaa. Tere esittää hirveimmän kritiikin. Radiossa ei sovi kiroilla. Paluu formaalin subsumption aikaan. Valmistautuminen työhaastatteluun. Missä on perustulokeskustelu?

1. ja 5. helmikuuta klo 22–24 lähetettävä Itsen alistus -sarjan päätösjakso on nauhoite.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Työ, tuotanto ja talouskriisi[1]

Näkökulmani työpolitiikkaan on hyvin kaavamainen: työtä ja tuotantoa ja koko kapitalistisen yhteiskunnan organisaatiota (pääoman ja työn suhdetta) on tarkasteltava lähtemällä liikkeelle niin sanotusti lattiatasolta: mihin rahanomistaja investoi, minkälaisten tavaroiden kautta hän haluaa lisätä pääomaansa, minkälaisia koneita ja laitteita hankitaan, miten koneet ja laitteet järjestävät palkkatyöläisten työtä, määräävät sitä, miten ne tehdään, miten ne jäsentävät työntekijöiden keskinäisiä suhteita, määräävät mitä taitoja tai kykyjä palkkatyöläiseltä vaaditaan ja miten työn ja tuotannon järjestäminen vaikuttavat palkkatyöläisten mielentiloihin ja miten ne muokkaavat heidän elämäntapaansa. Lattiatasolta lähtemällä voidaan ymmärtää myös niitä erilaisia politiikkatoimenpiteitä, joiden avulla palkkatyöläisiä ohjataan tai pakotetaan töihin ja joiden avulla palkkatyöläisyyttä tuotetaan (uusinnetaan). Sen kautta voidaan myös tarkastella kapitalistiselle yhteiskunnalle ominaisten instituutioiden toimintaa ja keskinäissuhteita, noiden suhteiden muutoksia ja myös itse järjestelmän kriisejä.[2]

Mitä kapitalismi on?

Kapitalismi on tuotannon rahatalous, jossa tavaroita tuotetaan ja tuotantoon investoidaan lisärahan hankkimiseksi. Se ei ole vaihdantatalous. Se eroaa radikaalisti merkantilismista, ja pientuotannosta, jossa rahaa koottiin ja säästettiin tavaroiden hankkimiseksi. Pientuottaja, joka kutoo sukan myydäkseen sen markkinoilla saadakseen rahaa kattilan hankkimiseen, ei ole kapitalisti. Markkinoilla tapahtuva kilpailu ei ole riittävä ehto kapitalismin määritelmälle. Kapitalismin perusyksikkö on yritys, tuotantolaitos, joka laittaa toimintaan yhteiskunnallisen suhteen, tuotantosuhteen, jossa palkkatyöläiset, siis ne, joilla ei ole tuotantovälineitä ja mahdollisuutta niiden käyttämisen kautta hankkia hyödykkeitä, elintarpeita ja tavaroita, vaan joutuvat myymään työkykyään työvoimana, ovat rahanomistajalle, investoijalle alisteisia saadakseen työvoimansa myynnissä vastikkeena vaihdossa palkan rahatulona, joka puolestaan mahdollistaa hyödykkeiden, elintarpeiden ja tavaroiden hankinnan. Yritys muodostuu siis pääomasta, kuten koneista ja laitteista, työvoimasta, joka käyttää työkykyään ja näiden järjestämisestä.

Kapitalisti, rahanomistaja, sijoittaa tavaroiden tuotantoon kasvattaakseen pääomaansa, rahamääräänsä. Tuotannon avulla kasvatetaan varallisuutta. Kapitalismissa tuotannollisen toiminnan moottorina on investointitoiminta pääoman (varallisuuden) yksityisenä kasaamisena. Investointi on tulos rahanomistajan päätöksistä ja nämä päätökset muokkaavat eri tuotannontekijöiden käyttöä ja teknistä kehitystä. Investointi ilmaisee kapitalistin, rahanomistajan voimaa; se on merkki hänen vallastaan. Investoinnista ovat riippuvaisia sekä varallisuuden kasautuminen että sen jakautuminen (ja se määrittää myös kulutuksen ja säästämisen tasoa). Investointi tai mahdollisuus investoida on siten vallan muoto ja tämä valta koskettaa koko elämää ihmisillä, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin myydä työvoimaansa, koska investointi määrittää työsuorituksen tapaa ja sen muotoa. Investoinnin kautta määritellään mikä on tuottavaa työtä ja mikä ei ja miten tuota työtä tehdään. Rahan sijoittaminen tuotantoon (investointi) lisärahan tekemiseksi ei siis anna valtaa pelkästään tuotteisiin tai tavaroihin, joita valmistetaan eikä kyse ole pelkästään vallasta päättää, miten noita tavaroita tuotetaan (mihin hintaan ja kuinka paljon), vaan kyse on myös elävän tai elollisen työn suoran ja epäsuoran kontrollin muodosta, siis yksittäisen ihmisruumiin ja ihmismielen kontrolloinnista, koska investoinnin kautta päätetään mitä, milloin, missä ja kenen kanssa palkkatyöläinen työskentelee ja mitä taitoja häneltä vaaditaan kyetäkseen työskentelemään palkkatyöläisenä ja saadakseen rahatuloa, jolla voi hankkia elintarpeita. Rahanomistajan valta ei ole kuitenkaan absoluuttista sikäli kuin sitä rajoittavat rahoituksen muodot ja odotukset tuotettujen tavaroiden kysynnästä, niiden arvosta realisoituna markkinoilla.

Analyyttisestä näkökulmasta tuotannon järjestäminen ja investoinnit tuotantoon ovat kapitalismissa ensisijaisessa asemassa ja markkinoilla tapahtuva realisointi, tuotetun tavaran muuntaminen rahaksi toissijaista. Toisaalta rahanomistajan, investoijan näkökulmasta olennaista on myös varallisuuden kasautumisen varmuus, (varallisuuden)kasautumisen järjestelmän toimivuus. Jos tuotettua tavaraa ei saada vaihdettua rahaksi, jos sille ei löydy kysyntää, seurauksena on (ylituotanto)kriisi, josta voidaan yrittää eroon tuotantoa supistamalla ja/tai kysyntää lisäämällä.

Kriisien selittäminen pelkästään realisoinnin kautta näkee modernin kapitalismin kuitenkin helposti staattisena ja enemmän merkantilistisena markkinataloutena (jossa kasautumisen järjestelmä ei varsinaisesti muutu). Syntyessään moderni poliittinen taloustiede tai kansantaloustiede hylkäsi osin fysiokraateista lähtien pelkästään markkinoilla tapahtuvaan realisointiin tuijottavan taloustieteellisen tarkastelun.

Voisimme ehkä hyvin kaavamaisesti erotella toisistaan alustavasti kaksi eri kriisiä: järjestelmän sisäinen kriisi ja koko järjestelmää koskeva kriisi.

Mutta voiko kapitalismin kriisiä selittää työn ja tuotannon lattiatason muutoksista vai tarvitaanko kriisien selittämiseen moralismia ja samppanjaa kilistelleiden, ostereita ahmineiden ja can can -tyttöjä kosiskelleiden tuhlareiden teloittamista? Jostain syystä perusvasemmistolaisemme laidasta laitaan näyttävät olevan sitä mieltä, että skumppa, hyvä ruoka ja kauniit naiset eivät kuulu hyvään elämään eivätkä ainakaan kunnon kapitalismiin, ja tämän harmaan, ilottoman ja vieläpä päihteettömän puurtamisen, kunnon kapitalismin, he haluavat palauttaa kunniaan, kapitalismin, jossa ei tuhlata, vaan alistetaan yhä uusia sukupolvia palkkatyöläisyyteen. Mikä omalla tavallaan on tietenkin vitsikästä. Toisaalta tyhmyys ei ole hyve, vaikka Runebergin päivä lähestyykin. Mutta kysymys ei ole spekulaation aiheuttamasta kriisistä, ahneudesta Wall Streetillä ja ongelmista Main Streetillä. Kriisin syyt löytyvät pikemminkin Main Streetiltä.

Palkkatyösuhde instituutiona

Palkkatyösuhteen muoto on yksi modernien kapitalististen yhteiskuntien keskeinen instituutio. Se rakentuu työn organisaation, työläisten elämäntavan ja palkkatyöläisyyden uusintamisen keskinäissuhteista. Siitä voidaan erotella viisi eri tekijää, jotka rakentavat työn ja pääoman historiallisen muodostuman. Näitä ovat:

1. Tuotantovälineiden tyyppi.

2. Työnjaon tekniset ja yhteiskunnalliset muodot.

3. Tavat ja käytännöt, joilla työläiset ohjataan ja kiinnitetään tuotantoon ja yritykseen (keppi ja porkkana).

4. Palkkatuloa määrittävät suorat tai epäsuora tekijät (sosiaalitulo, järjestäytyminen jne.).

5. Työläisten elämäntapa, joka on enemmän tai vähemmän sidoksissa palkkatulolla hankittavien tavaroiden ja palveluksien ja markkinoille ulkopuolisten kollektiivisten tai yhteisten palvelujen ja hyödykkeiden saatavuuden kanssa.

Näistä tekijöistä muodostuva palkkatyösuhteen instituutio on yksi keskeisistä kapitalistisen kasautumisen järjestelmän osatekijöistä. Muita kapitalistisen talouden toiminnan kannalta olennaisia instituutioita, joiden kanssa palkkatyöinstituutio on vuorovaikutuksessa, ovat rahajärjestelmä, ja siinä raha on muoto, joka antaa mahdollisuuden asettaa palkkatyöläinen ja muut varallisuuden luomisen kannalta olennaiset tekijät suhteisiin toistensa kanssa; kilpailun muoto (esim. monopoli tai markkinoilla jälkikäteen tapahtuva); kansainvälinen asema tai sijoittuminen kansainvälisille markkinoille, tuotannon paikalliset tekijät kansallisten tai kv-investointien kautta ja maahanmuuton rooli; valtion muoto, joka vaikuttaa julkisiin menoihin ja tuloihin.[3]

Näiden eri instituutioiden keskinäiset suhteet ja vuorovaikutus rakentavat sen, mitä voimme kutsua (kapitalistisen) kasautumisen järjestelmäksi.

Kasautumisjärjestelmä

Kasautumisjärjestelmällä tarkoitan säännönmukaisuuksien kokonaisuutta, joka kykenee varmistamaan pääoman kasautumisen (R-T-R₁) yleisen ja suhteellisen jatkuvuuden huolimatta siitä, että kapitalismi on perusteiltaan ristiriitainen järjestelmä. Nuo säännönmukaisuudet kykenevät osin myös selittämään kasautumisprosessin epäjatkuvuudet ja vääristymät. Säännönmukaisuudet voidaan listata viiteen osaan:

1. Tuotanto-organisaation ja palkkatyösuhteen kehittyminen tuotannossa.
2. Pääoman kasautumisen ajallinen horisontti, jonka perustalta voidaan tehdä näkyviksi työn ja tuotannon järjestämisen perusperiaatteet (mitä, missä ja millä tavoin kannattaa tuottaa jne.).
3. Tuoton (arvon) jakaminen, joka tekee mahdolliseksi sosiaaliryhmien tai luokkien uusintamisen (estää esim. tuotannolle tärkeiden palkkatyöläisten muuttumisen rahanomistajiksi, yrittäjiksi).
4. Tuotannollisia kykyjä kehittävän ja vahvistavan yhteiskunnallisen kysynnän tai tarpeiden sopiva kokoonpano (esim. palkkatyön houkuttelevuus vastakohtana muille tulon hankinnan muodoille).
5. Tavat jäsentää suhteet ja olosuhteet suhteessa alueisiin, jotka eivät kuulu välittömästi kasautumisen piiriin tilanteessa, jossa niillä on tärkeä asema taloudellisessa muodostumassa ja kasautumisjärjestelmässä.

Näiden eri tekijöiden kokonaisuudesta syntyy tietyn yhteiskunnan säätelyjärjestelmä, joka uusintaa yhteiskunnalle ominaiset suhteet ja samalla edistää ja varmistaa pääoman kasautumisen, investointien tuottavuuden.

Kapitalistinen yhteiskunta on siis Marxia muistellen ensimmäinen aito yhteiskunta, koska se mobilisoi yhteiskunnan ja elämän erilaiset ja ristiriitaiset elementit kokonaisuudeksi, joka ei pelkästään uusinna olemassa olevaa, vaan samalla myös muuttaa elementtien keskinäissuhteita ja niiden perusdynamiikkaa. (Ehkä Freudin toistamispakon ajatus on yksi esimerkki?)

Säätelymuoto

Säätelymuoto on yksilöllisten ja kollektiivisten käyttäytymis- ja menettelytapojen kokonaisuus, joka

1. uusintaa perustavia yhteiskunnallisia suhteita tiettyjen historiallisten instituutioiden yhdistelmillä (palkkatyö, raha, valtio, kv-asema, kilpailun muoto);
2. tukee ja ohjaa olemassa olevaa kasautumisjärjestelmää;
3. varmistaa hajanaisten yksittäisten päätösten sijoittumisen kokonaisuuteen ja osaksi järjestelmän dynamiikkaa sillä tavoin, että yksittäisten toimijoiden ei tarvitse sisäistää koko järjestelmälle luonteenomaisia periaatteita.

Mielenkiintoinen kysymys on, miten ja milloin kasautumisjärjestelmä muuttuu, eli milloin ja miten syntyy kriisi, jota säätelymuoto ei kykene korjaamaan?

Eli, jos katsomme vastakarvaan edellä esitettyä, niinvoimme edetä suurin piirtein seuraavasti: järjestelmän kriisi syntyy kun säätelymuoto ei onnistu

1. vahvistamaan toisistaan riippumattomien päätösten yhteensopimisen dynamiikkaa;
2. tukemaan ja ohjaamaan kasautumista;
3. uusintamaan yhteiskunnallisia suhteita instituutioiden yhdistelmän kautta.

Edelleen

a)     kun ei onnistuta jäsentämään suhteita pääoman kasautumiseen välittömästi vaikuttavien ja sille ulkopuolisten tekijöiden kesken (esim. tuottavan ja tuottamattoman ero hämärtyy);

b)     kun tuotannollisen kyvyn kehittymiseen soveliasta yhteiskunnallista kokoonpanoa ei onnistuta edistämään (vaan esim. jotkut instituutiot estävät sen syntymistä);

c)      kun ei onnistuta uusintamaan tuotannon kehittymiselle tarpeellisia sosiaaliryhmiä (luokkia)

d)     kun pääoman kasautumisen ajallinen horisontti alkaa muuttua epävarmaksi;

e)     ja viimeiseksi: kun palkkatyösuhteen ja tuotannon yhteisen kehittymisen tapa rikkoutuu.

Näin pääsemme jollain tavalla kriisin juuriin palkkatyösuhteen ja tuotannon yhteisen kehittymisen sidoksen murtuessa. Syyt kriisiin ovat peräisin itse tuotannon alueelta, tuottavuuden ongelmasta. Suurimmassa osassa erilaisia talousteorioita kriisit ovat peräisin markkinoiden epätäydellisestä toiminnasta tai kriisejä torjuvan politiikan epäonnistumisesta (eikä teidän tarvitse kuin avata valtakunnallinen tai paikallinen sanomalehti huomataksenne tämän), siis partikulaareista, lokaaleista ja ulkoisista tekijöistä eivätkä ilmauksia kasautumisjärjestelmän ja säätelyjärjestelmän sisäisistä (ja globaaleista) tendensseistä. Kuten edellä sanoin, voimme erotella toisistaan ”suhdannekriisin” ja ”rakennekriisiin”.  Suhdannekriisissä taloudellisen järjestelmän pysyvyys ei ole uhattuna ja se ei kosketa varsinaista kasautumisjärjestelmää, koska epätasapaino korjataan säätelymuodon tasolla eikä koko järjestelmässä tapahdu merkittäviä muutoksia. Kasautumisen järjestelmän kriisi on puolestaan rakenteellinen kriisi, jossa tuotantotavalle fundamentaaliset yhteiskunnalliset suhteet kyseenalaistuvat, ja siksi voidaan puhua tuotantotavan kriisistä.Tuotantotavan kriiseinä voidaan mainita feodalismin kriisi tai Neuvostoliiton taloudellinen hajoaminen. Kasautumisjärjestelmän kriisejä ovat esimerkiksi viime vuosisadan alkupuolen intensiivisen taloudellisen kasvun aika ilman massakulutusta (esifordismi) ja Japanin  kriisi 1990-luvulla. Säätelymuodon kriisi puolestaan on voimakkaan inflaation aika 1960-luvulla tai vuoden 1929–32 lama Yhdysvalloissa. Kriisejä osana säätelyä voisivat olla esimerkiksi 1800-luvun suhdannekriisit ja ulkoisten shokkien aiheuttamista kriiseistä esimerkkinä käyvät öljykriisi 1973 ja ensimmäisen ja toisen Irakin sodan vaikutukset.[4]

Olettakaamme, että nykyinen kriisi on osa fordismin säätelymuodon pitkää kriisiä, joka on purkautunut kasautumisjärjestelmän kriisiksi ja joka näyttää kaatuvan kohti tuotantotavan kriisiä ja tietyn instituutiohahmotelman romahtamista ja olemassa olevien yhteiskunnallisten suhteiden kyseenalaistamista.[5]

Järjestelmäkriisi

Kapitalismi on rakenteellisesti finanssivetoistunut 1970-luvun lopulta lähtien. Rakenteellinen finanssivetoistuminen tarkoittaa, että rahoituksesta on tuotannon sijaan tullut kapitalismin toiminnan sydän. Rahan yksityinen luominen erityisesti luoton kautta kansainvälisillä finanssimarkkinoilla on nykykapitalismin toiminnalle keskeistä. Jos kapitalismi on klassikkojen, kuten Adam Smithin, määritelmän mukaan tuotannon rahatalous ja siinä lisärahaa tehdään tuotantoon sijoittamisen kautta (ja se, joka ei sijoita tuotantoon ja saa siitä voittoa tai tee työtä ja saa siitä palkkaa, ei tuota mitään eikä periaatteessa ansaitse tuloa), niin finanssivetoistunut talous muokkaa uudelleen kapitalismin perusteita; siinä ratkaisevassa asemassa ei ole yrittäjä, joka sijoittaa tuotantoon ja saa tuotantoon sijoittamisensa kautta toiminnastaan voittoa, vaan sijoittaja, joka pyrkii hankkimaan mahdollisimman suuren tulon käyttämällä hyväkseen olemassa olevia rakenteita (eikä välttämättä sijoita lainkaan suoraan tuotantoon, vaan sen ns. edellytyksiin). Kyse on ennen muuta järjestelmäkriisistä, joka kertoo siitä, että voitolle ja  kauppasuhteiden jatkuvalle laajentumiselle perustuvan pääoman talousrationaalisuus ei toimi. Finanssivetoistuminen hävittää myös selkeän eron  tuotannon ja rahoituksen väliltä, tuotantomekanismien ja rahoitusmekanismien väliltä (esim. perinteinen yritystoiminta toimii usein vain askeleena finanssitoiminnan piiriin astumiselle).

Nykyään finanssitalouden logiikka on maailmantalouden keskiössä. Ero suhteessa aikaisempaan kapitalismiin on siinä, että nykyään pääoman kasautumien ja arvonmuodostuksen mekanismit poikkeavat rakenteellisesti teolliselle kapitalismille luonteenomaisista vastaavista mekanismeista, joita olivat suuryritykset, skaalatuottojen hyväksikäyttö, massatyöläinen, materiaalisen tuotannon ensisijaisuus ja suhteellisen lisäarvon pumppuamiseen perustuvat riiston mekanismit (reaalisubsumptio). Niiden tilalla ovat työn ja tuotannon joustavuus, tiedon keskeinen ja välitön asema tuotannossa, yhteiskunnallistuneet ja dynaamiset (skaala)taloudet, joissa tärkeässä asemassa ovat oppiminen ja verkostot, tuotannon laajentaminen uusintamisen ja kulutuksen piiriin, aineettoman tuotannon keskeinen asema ja koko elämän alistaminen pääomalle (formaalisubsumptio).

Talouden finanssivetoistumista ovat viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana leimanneet suuremmat ja pienemmät kriisit suurin piirtein kolmen vuoden välein. Tämä kertoo sen, että kyse on jonkinlaisesta kasvukriisistä, jonka alku on paikallistettavissa 1970/80-lukujen vaihteeseen ja tilanteeseen, jossa alkaa hahmottua uusi finanssi/tietokykykapitalismi. Sen toinen pää alkaa näkyä vaiheessa, jossa astutaan ulos teollisesta kapitalismista ja sen fordistis-tayloristisesta tuotannon ja tulonjaon järjestelmästä. Tässä mielessä nykyisessä kriisissä on kyse järjestelmäkriisistä. Kriisi syntyy Yhdysvalloissa, se paljastaa 1980-luvulta toimineen globaalistuneen talouden ristiriidat ja sille olennaisen epätasapainon. Epätasapaino on suurelta osin peräisin juuri Yhdysvaltojen talouden vetämästä globaalistumisesta, jota on leimannut Yhdysvaltain julkisen velan ja kauppataseen vajeen kasvu ja rahapolitiikan keskittyminen maailman mitassa dollarin ympärille.[6] Nykyinen kriisi on siksi geopoliittisesta näkökulmasta Yhdysvaltain johtaman järjestelmän kriisi ja sen uudelleen määrittymistä.

Suhdannekriisiksi kriisin tekee se, että siinä näkyy finanssikapitalismin sisäinen epävakaus ja haavoittuvuus. Ehkä yksi syy tähän tasapainottomuuteen on, että finanssitalouden sisällä säilyy edelleen sitkeänä keynesiläisen deficitspendingin,  ”ylivelkaantumisen”  tärkeä rooli – vaikkakin nyt yksityistettynä, koska ”yksityinen” yli varojen eläminen ja velkaantuminen on siinä keskeistä. Jos kriisiä verrataan vuoden 1929 kriisiin ja siitä nousseeseen fordistis-tayloristiseen järjestelmään, jota luonnehti niin sanotusti kuriyhteiskunta, siis määrätyn paikan, ajan ja tehtävien ja työpalkan sidokset, niin vastaavasti finanssivetoisessa kapitalismissa ja sille luonteenomaisessa yhteiskunnassa elämänhallinta avoimessa tilassa, yksilö ja tämän vastuu omasta ajastaan välittömästi tuottavana ja koko elämän haltuunotto luoton kautta muodostavat uudet sidokset.

Pääomien vapaa liikkuvuus on finanssimarkkinoiden vaatimus, joka alkaa kuulua yhä voimakkaammin 1970-luvulta lähtien, kun kapitalismin muutos kohti tietokykykapitalismia ja sille luonteenomaista yritystä ottaa yksilöt yksilöinä ja näiden mahdollisuudet haltuun luoton kautta todenteolla alkaa. Finanssimarkkinat ovat luototuksen sfääri ja luotto on kaikelle yritystoiminnalle olennainen edellytys. Finanssimarkkinat rahoittavat kasautumistoimintaa ja viime vuosina ne ovat rahoittaneet erityisesti tietokykytuotantoa sen eri muodoissa tiedontuotantona tai tiedon tuottamisen tiloina.  Samalla ne ovat myös muuttaneet talouden ja tulonjaon toimintaa sekä korvanneet valtion sosiaaliturvan lähteenä. Tavoitteena on ollut ennen muuta elämän tuottamisen ja uusintamisen yksityistäminen ja kyse on olennaisesti biovallasta: finanssimarkkinat ovat paikka, jossa  yritetään mitata kapitalistin/rahoittajan näkökulmasta yhteiskunnallisen yhteistyön arvoa, eli sen arvoa, mikä on nykyään kapitalistisen kasautumisen perusta.

Kyse on edellä mainitsemastani mittaamisen kriisistä, tai kuten Robert Boyer artikkelissaan ”Feu le régime d’accumulation tiré par la finance ” kirjoittaa: ”finanssi- ja rahoitusarviointijärjestelmän järjestelmällisestä romahtamisesta”. Erilaiset finanssituotteet – derivatiivit – joiden piti mitata tehokkaasti taloudellisen arvon muodostumista (ja siis tuottavaa toimintaa pääoman näkökulmasta), eivät kyenneet ottamaan haltuun sisältämiään ristiriitaisia ja pakenevia (subjektiivisia) elementtejä, kuten esimerkiksi baltimorelaisen mustan työläisen elämän tulevaisuutta ja sen mahdollisuuksia. Kyse on siis ohjausjärjestelmän kriisistä tai biopoliittisen kontrollin kriisistä, joka näyttää järjestelmän rakenteellisen tasapainottomuuden. Voisimme puhua jonkinlaisesta poliittisen muodon kriisistä ja pääoman näkökulmasta tarkastellun tuottavan työn ongelmista, joiden taustalla on tavaramuodon kriisi, kun yhteistoimintaan ja yhteistyöhön piiloutunut työ ei käänny tavaraksi ja sitä kautta lisärahaksi.

Muutos suhteessa julkiseen yli varojen elämiseen, jossa valtiolla oli keskeinen asema todellisen kysynnän määrittelemisessä, on symmetrinen taloudessa 1970-luvun lopulta lähtien tapahtuneelle muutokselle, jonka seurauksena arvonmuodostus on siirtynyt kierron ja vaihdon, kulutuksen ja reproduktion alueille. Esimerkiksi Robert Boyerin tutkimukset kotitalouksien investointikohteiden muutoksista Yhdysvalloissa viime vuosikymmenten aikana kertovat osaltaan muutoksesta: investoinnit julkisen sektorin aiemmin hoitamille ”tuottamattomille” alueille ja samalla investoinnit tulevaisuuteen (koulutukseen, terveyteen ja kulttuuriin) ovat tärkeämpiä kuin fordistiselle järjestelmälle luonteenomaiset investoinnit kulutustavaroihin. Tämä biokapitalismi on historiallisesti uusi kapitalismin muoto eikä sitä luonnehdi produktion ja reproduktion vastakkaisuus vanhassa mielessä. Siinä elämäntavat, elämänmuodot ja elävä pannaan tuottamaan ja kuluttaja muutetaan  palvelujen ja tavaroiden tuottajaksi. Sitä leimaa arvon mittaamisen kriisi ja rakenteellinen kyvyttömyys hallita arvon mittaamista säätelyn avulla. Markkinoiden tehokkuudelle (markkinat mittarina) perustuva taloustiede ei tässä toimi. Pikemmin kuin markkinoihin, pitäisi katsoa kapitalismin historiallisiin muutoksiin, jotta ymmärrettäisiin, mitä nämä yhteiskunnallisen työn uuden tai muuttuneen kokoonpanon aikaansaamat muutokset kertovat. Sen suhteen sokeita eivät ole vain mainstream-taloustieteilijät, vaan myös kaikenlaiset vasemmistokeynesiläiset. Kriisi on siis sekä järjestelmäkriisi, arvonmuodostuksen kriisi, hallinnan kriisi ja samalla se horisontti, jossa uusi (tietokyky)kapitalismi kehittyy.

Finanssimarkkinoita läpäisevät ristiriidat kertovat lisäarvon (tai lisätyön) realisoinnin ongelmista markkinoilla, kun turvaudutaan yksityiseen yli varojen elämiseen (deficitspending) sekä maailmanlaajuisesti (horisontaalisesti) että (vertikaalisesti) yksittäisten ihmisten kohdalla, tilanteessa, jossa biologinen ja sosiaalinen reproduktio, vuorovaikutus, yhteistyö, koulutus ja kommunikaatio ovat lisävarallisuuden luomisen lähteitä. Kriisin opetus on, että luotto, asuntovelka on äärimmäisen epävarma väline elämän haltuunottoon, siis reproduktion alueella tehdyn lisätyön anastamiseen ja muuttamiseen yksityisomaisuudeksi. Tai: luotto, koska sen ”takaisinmaksu” on riippuvainen esimerkiksi pääsystä rahatuloon velan maksamiseksi, ei toimi ainakaan hyvin tehtävässään ja se näyttää olevan pikemminkin sidoksissa edeltäviin kapitalismin vaiheisiin. Voisi tietysti ajatella, että luoton kaltaisen porkkanan rinnalle kaivattaisiin jonkinlaista keppiä tilanteessa, jossa kansallisvaltiolla ei ole enää kunnollisia kepinkäyttökeinoja sen ollessa kyvytön toimimaan globaalissa tilassa sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti.

Politiikka

Politiikka on nykyään finanssitalouden vanki. Politiikan itsenäisyys on hyvin rajallista tai paikkaan (kansallisvaltio ja sen instituutiot) sidottua ja se seuraa sivusta finanssimarkkinoilla tapahtuvaa; se katselee voimattomana vanhainkotinsa ikkunasta kun finanssitalous tuhoaa vanhoja yhteiskunnallisia ja taloudellisia rakenteita. Finanssivetoistuminen imaisee politiikan sisäänsä ja hävittää mahdollisuuden politiikan autonomiaan ja ulkopuolisen näkökulman ottamiseen suhteessa  finanssitalouden sisäisiin ristiriitoihin.  Yritykset kontrolloida edes jollain tavoin finanssimarkkinoita päätyvät yleensä niiden vallan vahvistamiseen, kuten G 20 maiden kokoukset osoittavat. Siksi ei ole nähtävissä ”paluuta politiikkaan” tai ”valtioon” kansallisessa kehyksessä. Pikemminkin toipuminen voi alkaa vain kun myönnetään perinteisen politiikan ja sen instituutioiden voimattomuus. Vain niin voi avautua paikallisen näkökulman ylittävä näkymä kapitalismin aktuaaliseen hahmotelmaan ei pelkästään taloudellisena, vaan taloudellisena, poliittisena ja institutionaalisena järjestelmänä.

Elvytys

Talouden finanssivetoistuminen on saanut aikaan muutoksen taloudellisen kierron rahoituksessa siinä mielessä, että raha luodaan nykyään finanssitalouden piirissä, josta sitä kaadetaan  taloudellisen kierron piiriin (korko)tulojen muodossa. Se on merkinnyt rahan yksityistämistä ja keskuspankkien rahapolitiikan asteittaista muuttumista toissijaiseksi. Näin on avautunut mahdollisuus finanssimarkkinoiden elpymiselle irrallaan reaalitalouden elpymisestä. Tämä selittää sen, miksi reaalitalouden piirissä palkat tai esimerkiksi eläketulot voivat pysyä alhaisina vielä pitkään.

Itse asiassa julkisia menoja lisätään nyt finanssimarkkinoiden  taloudellisen ohjauskyvyn palauttamiseksi. Ja nykyinen kriisi osoittaa nimenomaan sen, että ei ole mahdollista hallita perinteisten instituutioiden keinoin finanssivetoiselle taloudelle luonteenomaisia kasautumisen ja tulonjaon prosesseja. Eivätkä jälkikäteen tehdyt yritykset, joista ei viime kuukausina ole ollut pulaa, kykene juurikaan vaikuttamaan nykyiseen kriisiin. Esimerkiksi Andrea Fumagalli arvioi Bank For International Settlementsin arvioihin tukeutuen, että kierrossa olevien derivatiivien arvo on noin 556 triljoonaa dollaria (yksitoista kertaa niin suuri kuin arvioitu koko maailman bruttokansantuote). Vuoden sisällä  tämä arvo on supistunut 40 % ja taivaan tuuliin on kadonnut parisataa triljoonaa dollaria. Se on merkinnyt reaalisesti osapuilleen 18 triljoonan dollarin katoamista. Sen sijaan kaikkien maailman valtioiden elvytystoimien summa ei ylitä 9 triljoonaa dollaria, mikä on riittämätön summa tappioiden korvaamiseksi.Tämä selittää sen, miksi huolimatta inflationistisesta politiikasta ei inflaatiota ole havaittavissa ja uutta  rahaa ei ole vielä luotu riittävästi kriisin hävittämän tilalle. [7] Palkkojen ja muiden tulojen supistuminen tai paikoillaan polkeminen pahentaa kriisiä, vaikka kansantuotteen putoaminen pysähtyisikin

Perustulo

Itse asiassa taloudellisen kasvun ja työllisyyden kasvun välillä ei ole suoraa yhteyttä. Työllisyys voi kasvaa nopeammin kuin talous ja päinvastoin, kuten Michel Husson on osoittanut. Tämä merkitsee sitä, että tilanteessa, jossa työllisyyden ja taloudellisen kasvun näkymät ovat heikkoja, keynesiläinen politiikka, jonka mukaan palkkojen, siis kysynnän kasvu voisi saada aikaan työllisyyden kasvua, näyttää olevan pihalla kuin lumiukko.  Tai: kysynnän, siis tulojen lisäämisen olisi perustuttava yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kasvattamiselle ja riippumattomuudelle suhteessa taloudellisen kasvun toimintaperiaatteisiin. Tässä mielessä olisi siis mietittävä perustuloa tai yhteiskuntatuloa tulona, joka on kiinni yhteiskunnallisissa tarpeissa. Kuten Christian Marazzi ehdottaa: ”Kysykäämme, mitä vaativat tehtävät, joita tarvitsemme työn kärsimystä lievittämään, kysykäämme minkälaista tuloa tarvitsemme puolustaaksemme julkishyödykkeitä, sen sijaan, että niitä yksityistetään ’ työllisyyden luomiseksi’.”[8]

Olisi siis elvytettävä yhteiskunnallista yhteistyötä, joka on olennaista nykyiselle kasautumisjärjestelmälle. Siksi tarvitaan ennen muuta tulon jatkuvuuden turvaamista, mahdollisuutta julkishyödykkeiden vapaaseen käyttöön, koulutukseen ja oppimiseen. Ongelma on, että nämä toimenpiteet, jotka merkitsevät ennen muuta perustulolle ja tietojen vapaalle ja tuottavalle vaihdolle perustuvan tuotannollisen kyvyn kasvattamista ja kehittämistä tuotannossa, uhkaavat viedä pohjan koko kapitalistiselta järjestelmältä irrottaessaan tulon palkkatyöstä ja uhatessaan tuotantovälineiden (nykyään tiedon) yksityisomistusta. Siksi yhteiskunnallinen kompromissi, joka vastaisi uutta kasautumisjärjestelmää ja rakentaisi säätelymuodon on poliittisesta näkökulmasta edelleen mahdoton. Toisin sanoen elämme tilanteessa, jossa yhteiskunnallisten voimien suhteet eivät avaa tilaa tarvittaville reformeille ja tuo tila pitäisi rakentaa uudelle tilanteelle luonteenomaisten todellisten yhteiskunnallisten konfliktien kautta. Siihen eivät riitä sen enempää oikealta tulevat ideologiset vaatimukset palkkatyösuhteen restauraatiosta kuin vasemmalta huokuva epäanalyyttinen massayhteiskunnan vallankumousromantiikka.

Kenties voidaan yhtyä siihen, mitä André Gorz liki viimeisinä sanoinaan totesi: ”En sano, että nämä radikaalit muutokset toteutuvat. Sanon vain, että ensi kertaa voimme tahtoa niiden toteutumista.”

JV

---

[1] Kyseessä ovat muistiinpanot 28.01.2010 pidettyä työpolitiikan luentoa varten

[2] Ks. Robert Boyer, Théorie de la régulation, La Découvert, Paris 2004.

[3] Tämän erottelun tekee edellä mainittu regulaatioteoria, jota esittelin syksyllä, ks. Power point-esitystä.

[4] Kriisiteorioista ja niiden kritiikistä ks. Boyer 2004, mt. Michel Aglietta  Régulation et crises du capitalisme, Odile Jacop, Paris 1997 (1976)

[5] André Gorz kirjoittaa viimeiseksi jääneessä artikkelissaan, että ”kapitalismi on omassa kehityksessään saavuttanut sekä ulkoisen että sisäisen rajansa, jota se on kykenemätön ylittämään ja joka tekee siitä järjestelmän, joka pysyy hengissä vain par des subterfuges sen peruskategorioiden, työn, arvon ja pääoman kriisiin.  Gorzin mukaan elämme tilanteessa, jossa ulospääsy kapitalismista on ajankohtaisempaa kuin koskaan ja tämä ulospääsy asettuu radikaalisti uusin termein suhteessa vanhaan kapitalismikritiikkiin. ””La sortie du capitalisme a déjà commencé” ks. http://ecorev.org/spip.php?article641

[6] Nykyisestä kriisistä, ks. erityisesti André Orléanin kirjaa De l’euphorie à la panique : penser la crise financière, Rue d’Ulm,  2009, Robert Boyerin pitkää artikkelia ”Feu le régime d’accumulation tiré par la finance » , Revue de la régulation. Capitalisme, institutions, pouvoirs, numero 5 2009. Michel Aglietta, La Crise, éditions Michalon, 2008 ja italialaisen postoperaismon piirissä käydystä keskustelusta Anndrea Fumagalli & Sandro Mezzadra (toim) Crisi dell’economia globale. Mercati finanziari, lotte sociali e nuovi scenari politici, ombre corte, Verona 2009. Finanssivetoistumisesta esim. André Orléanin Le Pouvoir de la finance, Odile Jacob 1999 ja lehden Regards croisès sur le l’èconomie-lehden numero 3, maaliskuu 2008 ”Comprendre la finance contemporaine”.

[7] Il manifesto, 15.12.2009

[8] Il manifesto, 20.12 2009.