Avainsana: Aleksis Kivi

Epäajanmukaisia totuuksia: ”Tuhat vuotta Helvetissä.” Suomi 1000 – Kiveä ja Linnaa.

Ajankohtaista ja ajanmukaista on näyttää kansallisten ikoneja ja niihin liittyviä kipsipäitä vailla niiden todellista epäajanmukaista sisältöä. Muotoillessaan omaa kantaansa siihen mikä on ’suomalaiskansallista’,Väinö Linna totesi Sibeliuksen Finlandian instrumentaaliversiosta:

”Tämä on tärkeä sävellys puhuttaessa Suomesta, muttei siinä koskenniemeläisessä merkityksessä (myöhempi Finlandia-hymnin sanoitus) mikä siihen yleensä liitetään. Jos se nyt näin leikillisesti (eli ei yksitotisesti) sanotaan, on kai minullakin oikeus sanoja kirjoittaa siinä missä Koskenniemelläkin.”

Linnan antama aivan toinen kuin koskenniemeläinen merkitys ja toiset sanat Finlandiaan artikuloituivat jo talvella 1955 kun hän kirjoitti elokuvaversiota varten kirjansa henkilöistä (menivät elokuvan tekijöiltä täysin ohi). Linna totesi Määtästä:

Eräs merkittävimpiä suomalaisen kansansielun ilmentäjiä: Ei nosta korkealle päätään seppelöimää suurten muistojen, vaan pysyy maassa kuin rikkaruoho imien kasvuvoimansa vaikka kivenkolosta. Määtän yhteydessä tulevat mieleen suomalaiset kansallisrunoilijat, jotka puhuvat päivän pojan silmän taivaansinisestä salamoinnista. [He] unohtavat että Taivaalla ja Suomen kansalla on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa, koska tämä kansa on tuhat vuotta asunut Helvetissä.

Epäajanmukaiset totuudet tarttuvat tähän tuhatvuotiseen helvettiin ja avaavat toista näkökulmaa ’kansallisen’ valtavirran ja virallisen kulttuurin kaiketi eniten köyhdyttämien nimien, erityisesti Väinö Linnan ja Aleksis Kiven, maailmoihin. Kyllähän niin moni tuntee nukkavierujen kansalliskirjailijoiden laulun oravasta, Jukolan poikien painit koulun joulunäytelmissä ja ”Linnan teoksista” tehdyt näyttämösovitukset ja elokuvaversiot. Joku saattaa jopa uskoa kohdanneensa niissä Kiven tai Linnan maailmat, tai peräti ’kunnianosoituksen veteraaneille’.

Epäajanmukaiset totuudet astuvat pois tästä yksiulotteisuudesta. Itse asiassa kumpikin kirjailija tunsi varsin hyvin filosofiaa ja maailmankirjallisuutta, Kivi luki sitä ruotsiksi, Linna suomeksi. Se että kumpikin kirjoitti ”kansallisista aiheista” ei siis tarkoita ettei kirjailija osaisi ajatella itsenäisesti eikä tuntisi ”korkeampaa filosofiaa”. Kirjailija ei kuitenkaan ole filosofi ”filosofien filosofian” käsitteiden luojana, vaan taiteilija joka kirjoittaa elämää muotoon.

”Tuhat vuotta Helvetissä” on se todellisuus josta kumpuavat nuo aivan muiksi kuin tyhjiksi kansallisiksi ikoneiksi kirjoitut teokset. Kumpikin kirjailija ponnisti ylös tästä helvetistä ja kirjoitti elämää muotoon maailmankulttuurin parhailla välineillä. Tuloksena oli teoksia joissa interferoivat vastakkaiset merkitykset luovat kuolemattoman kuvan elämästä ja joissa muoto kantaa yksittäisen tapahtuman yli.

Vuoden 1959 kirjallisuuspäivien esityksessään ”Täällä Pohjantähden alla” Linna luonnehtii tätä puhuessaan koko tulossa olevasta kirjasarjastaan:

Jonkinlainen kunnianhimoinen pyrkimys koko elämän kertakaikkiseen tyhjentämiseen on romaanin pohjaideana. Siitäkin huolimatta, että se olisi mahdotonta. Mutta tahtoisin ainakin saada esiin elämän kulun sellaisena kuin sen näen: Ristiriitaisena ja epäjohdonmukaisena yksilöidensä pyrkimysten kohdalta, mutta johdonmukaisena ja selvänä kokonaisuutensa yksinkertaisessa suuruudessa. Sen kokonaisuuden, jonka muodostavat juuri ihmisten ristiriitaiset ja vaihtuvat pyrkimykset, joista toiset onnistuvat, toiset eivät, ja jotka monesti synnyttävät tendenssejä, jotka kerran kääntyvät heitä vastaan.

Kirjoittaessaan romaanitaiteeksi tätä elämän kokonaisuuden yksinkertaista suuruutta ristiriitoineen ja yksilöllisine kohtaloineen kirjailija kehitti ihmiselämän suhteellisuusteorian. Näin on jo Kivellä, mutta Linna muotoilee sen selvemmin: tietoisuus siitä että mikään ei koskaan ole kiinteää ja pysyvää, vaan kaikki on muuttuvaa, koko loputtoman rikas ja muuttelevainen elämän verkosto, joka käsittää ihmisen ja kaikki hänen ponnistelunsa ja pyrkimyksensä.

Kirjoittaessaan elämää muotoon kirjailija joutuu tekemään selviä ratkaisuja aikansa aatteisiin. Klassikoksi muodostuu vain sellainen kirjailija joka ei aseta hankkeitaan joidenkin nimenomaisten aatteiden palvelukseen: ”Ei pidä ihastua niin paljon aatteeseen, että aatteen tarkoitus, ihminen ja hänen onnensa unohtuu, ja sen vuoksi tulee yllytetyksi ihmisiä mitä suurimpiin onnettomuuksiin.”

Omat valintansa teki jo Kivi, mutta Linna eli tuhatvuotisen helvetin dramaattisemmassa vaiheessa, jolloin Eurooppa teki retken aatteen valtakuntaan. Ja palasi retkeltään kuin maaliskuinen kolli, revittynä ja silmäpuolena. Linna ei pettänyt aatteita, vaan ne pettivät hänet. Mutta tämän kriittisen välimatkan ansiosta hän kykeni tekemään taiteilijalle välttämättömän eron aikakauden eri ideologioihin, oli kysymys kiihkeästä pyrkimyksestä ”onnelliseen tulevaisuuteen” sitten ennen tai jälkeen maailmansodan:

Monet olivat laskeneet tämän [onnellisen] tulevaisuuden toteutumisen sattuvaksi siihen ajankohtaan, jolloin maailma itki kymmenien miljoonien ihmisten joukkohaudoilla, tai siihen, jolloin nälkiintyneet äidit kävivät kamppailua siitä, antavatko löytämänsä ruokamurun yhtä nälkiintyneelle lapselleen, vai nielaisevatko sen itse. Ja tähän tultiin siksi, että niin kiihkeästi pyrittiin onnelliseen tulevaisuuteen. Juuri siksi, että oli niin paljon hyviä ihmisiä, jotka eivät olleet perkeleestään tietoisia, vaan kykenivät verhoamaan sen aatteisiin. Ja hauskinta asiassa on se, että leskien ja orpojen kärsimykset korjattiin järjestämällä niitä hieman lisää.

Samoin Linna vastasi niille jotka hyökkäsivät veteraanien ja jopa ”kaatuneiden puolesta” Tuntematonta sotilasta kohtaan vastakkaisesta leiristä: ”En tiedä mitä kaatuneet ajattelisivat kirjastani, mutta olisin utelias tietämään, mitä he ajattelisivat maailman tilanteesta tänään, jos muistaisivat ne puheet ihmiskunnan valoisammasta tulevaisuudesta, joilla heitä kannustettiin kuolemaan.”

Toisin kuin ne, joille kirja on sittemmin muuttunut ’kunnianosoitukseksi veteraaneille’, kirjailija asetti sen alusta pitäen elämän palvelukseen: ”Siis ’elävän voiman puolesta’ sotaa vastaan. Siinä kirjani syntyhistoria, ja joka minua tämän takia syyttää, todellisuudessa vakuuttaa minulle, että olen onnistunut.”

Totuusradion Epäajanmukainen dosenttikaksikko asettuu samalle kannalle kuin Linna. Helvetistä on mahdollisuus nousta, ei varmaankaan taivaisiin, mutta eräänlaiseen ensimmäiseen piiriin, jossa tulevaisuus kestää pitkään ja kiihkeistä muutosyrityksistä huolimatta – tai suorastaan niitä vastaan – astuu esiin hitaasti.

Kysymys on kokonaan siitä, mikä on elämänuskon hinta, se kohtaloiden paino, jonka alla murenee tyhjää hakkaavien sanojen retoriikka, ja mikä on sen elämänuskon voima, joka jaksaa maksaa tuon hinnan. Se tunnetaan yleensä vain siellä, missä paine on suurin.

Tämä paine on ollut ”tuhatvuotinen helvetti”.

Studiossa keskustelevat epäajanmukaiset dosentit Tapani Laine ja Mikko Lahtinen.